IMG_4490.jpg

Sairasloma jatkuu, pieni ahdistus on vallannut mielen. Töihin olisi jo mieli, ihme kyllä. Toisaalta mahavaivoja edelleen.Riski olisi liian suuri vielä. Kivut ovat lähestulkoon jo hävinneet ja olokin pikkuhiljaa palautumassa normaaliksi. Päiväunia joutuu ottamaan kylläkin. Muistuttelen itselleni että Tiputukseen joutuminen tai oman terveyden riskeeraaminen työn takia ei kuitenkaan ole sen arvoista. Täytyy myöntää, että sellainen pieni suru kulkee nyt mukanani, toivon mukaan kuitenkin vain hetken aikaa. Suru siitä etten ole terve kuten ihmiset jotka näen tulevan vastaani. Toisaalta en voi päällepäin nähdä toisten taakkaa. Lohduttaudun sillä. Lapset haluaisivat uimaan , kirpputorille, leikkiä ja temmeltää, mutta minusta ei ole siihen. Mieli tekisi maalata keskeneräisiä projekteja , mutta näillä helteillä voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Ulkona oleminenkin alkaa heikottamaan, lieneekö johtuen epämääräiseksi menneestä nestetasapainosta vaiko mistä. En tiedä.

Anoppi lähetti viestin; Sinua tarvitaan vielä, miehesi ja lapsesi tarvitsevat sinua, kokeile nyt parantua. Ja kyllä minäkin sinua vielä tarvitsen.

Itku tuli. Itku siitä että minua todellakin tarvitaan , olen niin luvattoman monesti ajatellut toisin.